Rakensimme tyttäreni kanssa kukkalan. Aloitimme purkamalla vanhan leikkimökin pehmeäksi muhjuuntuneet kuistinkaiteet ja nikkaroimme niistä ja muista liiterin perältä löytyneistä laudanpätkistä suuren reunuksen. Sahaaminen oli ihanaa ja vain muutaman kerran nipisti ruostunut naula jalkapohjaa. Valmiiseen karsinaan kärräsimme pohjalle kahvinpuruja ja munankuoria ja lopuksi valtavan määrän tuoksuvaa multaa. Kesäpäivät olivat jo kuumia, kun vihdoin pääsimme nakkelemaan valmiiseen kukkapenkkiin merkilliset siemenet. Oli kippuraisia siemeniä, suuria pallukkasiemeniä ja sitten sellaisia hapsuisia siemeniä, jotka tahtoivat kovasti lentää tuulen mukana karkuteille. Pussin pohja oli täynnä pikkuruisia hiekanjyväsiä muistuttavia siemeniä, joiden ripottelu multaan oli erityisen hankalaa. Mutta valmista tuli ja jo seuraavien päivien aikana ensimmäiset vihreät sirkkalehdet pilkistivät esiin!

Meillä oli maailman hienoin ja isoin kukkala! Pitkin kesää varret kasvoivat korkeammalle ja korkeammalle ja nyt kukat ylettyivät jo kauas päittemme yläpuolelle. Kehäkukat ja ruiskaunokit muodostivat viidakon pohjakerroksen. Paksujen varsien välissä oli tiheää ja hämyistä, juuri sellaista mistä mielikuvitusystävämme pitävät. Kukkapenkin keskikerroksessa kasvoivat tsinniat. Niiden väriloisto oli upea, kaikkea persikansävyisestä illanhämyn violettiin. Korkeimmalle kohosivat keveät kosmoskukat. Niiden vaaleanpunaiset terälehdet väreilivät kauniisti tuulessa, mutta niiden varret kukkalan alakerroksissa olivat paksuja kuin pienet puut!

Ja sitten me joimme ruusunmarjateetä kukkalan varjossa tuhansien perhosten ja kimalaisten ja mielikuvitusystävien kanssa.