Taisin olla siinä seitsemän-, kahdeksanvuotias, kun yksi suurimmista aarteistani oli vanha, tyhjäksi syöty suklaakohvehtirasia. Rasiassa säilytin pieniä vihkoja, jotka olin itse erivärisistä papereista niitannut kasaan ja sivut täyttänyt kukkasilla. Ensimmäisiä taisivat olla sinivuokot ja siankärsämöt, jotka olin kirjojen välissä pusertanut ja kuivannut litteiksi, sitten teipannut vihkoon kiinni. Lapsen haparoivalla käsialalla olin myös kirjoittanut kukkien nimet, jotka ensin olin etsinyt mummon vanhasta kasvikirjasta.

Keräilin tyttösenä kaikenlaista kuten muutkin lapset, tarroja, suklaamunaleluja ja sen semmoista, mutta kukkien kerääminen oli oikeaa aarteenetsintää! Kukkia ei voinut ostaa, vaan ne aidosti piileksivät, mikä rannalla, mikä suolla, mikä helteisellä ratapihalla, odottaen minua löytäjäkseen. Voin edelleen palata siihen sydäntäpompsauttavaan tunteeseen, kun törmää johonkin uuteen kukkaan, jota ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Muistan ensimmäisen tähtitalvikin Punkaharjun mökin rantapolulla sekä kelta-apilan tienpientareella kesken kesäisen pyöräretken. Vuosien keräilyn tuloksena vihkoja oli rasiassa jo varmaan kymmenen ja koko aarrerasiani tuoksui hieman ummehtuneelle, aivan kuin jo lepoon vaipuneille syksyn lehdille.

Kun kevät taas koittaa, muistetaan pysähtyä hetkeksi paikoilleen, sillä maailma ja maa ovat ihmeitä täynnä.