Oli synkkä ja myrskyinen aamuyö. Olin matkalla Ateenaan simpukankuoria ja tarinoita keräilemään, kun matkan varrelle sattui tielle kaatunut puu ja monta muuta kamalaa sattumusta, joista ei ole sen kummemmin kerrottavaa. Illalla perille päästyäni nautin lasillisen vaaleanpunaista viiniä majapaikkani valtavalla kattoterassilla ja tunsin oloni vihdoin hieman rauhallisemmaksi. Ehkä tästä tulisi vielä mukava loma.

Vietin aikaani vellomalla vanhan kaupungin rähjäisissä antiikkikaupoissa. Kaduille oli kuormattu kasoittan likaisen vaaleanruskeiksi pinttyneitä tekstiilejä; upeita ristipistotöitä, taidokkaita virkattuja liinoja ja kaikkea muuta kaunista. Vanhan ja uuden häilyvyys oli kaupungissa merkillepantavaa, viikunoita myyvän katukauppiaan osasi erottaa olevan tässä ajassa vain kuluneiden muovisandaalien perusteella. Päivät olivat täynnä ajatonta aikaa, päämäärätöntä kuljeskelua raunioissa ja rantatörmillä.

Mustekalat ovat kiehtoneet minua aina. Niin varmaan muinaisia kreikkalaisiakin, sillä museot olivat pullollaan mustekalan kuvilla koristeltuja saviesineitä. Siinä on merkillinen eläin, joka näyttää juuri siltä, miltä mielikuvituseläin näyttää. Se on yhtäaikaa suloinen ja huoleton, mutta toisaalta pelottava ja arvaamaton kaikessa kummallisuudessaan. Aivan kuin elämä ylipäätään.

Entä ne simpukankuoret? Niitä en löytänyt yhtään ainoata, mutta mielikuvittelin ne mukaan tähän seikkailuni inspiroimaan Ateena-kuosiin. Siitä tulikin yllättäen valtavan suuri, raportilla on korkeutta metrin verran. Eivät kaikki matkan aikana velloneet tunteet olisi pienempään tilaan mahtuneetkaan.