Toukokuisessa Pariisissa sataa kaatamalla. Edellispäivänä kastuneet kesäkengät ovat edelleen märät, kun suuntaamme piknikille eläintarhaan. Sadepisaroista laimentunut kuohuviini on kaikesta huolimatta ihanaa, katselemme merkillisiä määkiviä flamingoja ja naureskelemme ahnaasti tupakoivalle, tapiirien vesiallasta huoltavalle työmiehelle.

Eläintarhan vieressä sijaitseva Jardin des Plantesin puutarha oli myös kummallinen. Siellä kasvoi aivan kaikkea, jokainen omassa pienessä neliössään. Tunnistin paljon tuttuja nuppuja ja tuoksuja mummon puutarhasta, mutta monia erikoisuuksia olin nähnyt vain vanhoissa kasvioissa. Kaikki oli säntillistä, kuin viivottimella piirrettyjä nelikulmaisia alueita, joissa oli lupa vain yhdelle kasville kerrallaan. Tulppaanit kukkivat kaukana polulta. Kurkotin kaulaani, astuin varovasti yhden nelikulmaisen kukkapenkin reunalle nähdäkseni tulppaanien upean väriset keskustat paremmin. Samassa tupakansavuinen puistovahti puhalsi pilliin, osoitti närkästyneenä varpaitani ja viittoili käsillään kuin liikennepoliisi. Hyppäsin takaisin polulle, liukenin hihitellen syrjemmälle puiden varjoon ja tupsahdin ihanan ruusutarhan kaarevalle portille.

Tästä paikasta voisin tuoda tuliaisiksi tarinan! Ruusut eivät ehkä vielä tähän aikaan vuodesta olleet parhaimmillaan, mutta silti paikan tuoksu oli kuin sadusta. Siinä seisoin kuralammikossa silmät suljettuina, Pariisin kauneimmat ruusut, suorimmat puutarhapolut ja äkäisimmät puistonvartijat ympärilläni.