Loppukesällä karkasin ja päädyin Kreetalle ilman paluulippua. Tahdoin vain piirtää, löytää jonkun pienen lämpöisen sopukan, jossa piirtää pään sisältä pois kaikki ne tuhannet ajatukset jotka kesän aikana sinne olivat varastoituneet.

Majapaikan ovella minua tervehti vanha valkotukkainen mies, joka oli kerännyt suuren tarjottimellisen pehmeitä viikunoita. Poimin kimpun vaaleita merililjoja, ostin turkoosin kynttilän ja ripustin matkan hiottamat vaatteet kuivumaan lempeään merituuleen.

Yöt ovat tuolla paratiisissa mustia ja äänekkäitä. Majataloni viereisessä tiheikössä määkivät vuohet, mutta en minä öisin nukkunut. Sytytin kynttilän ja piirsin, kuuntelin vuohien kanssa kilpaa ulvovia kissoja ja meren kohinaa.

Neilikka-kuosissa tiivistyy kaikki se kaunis, jota tuo kuukaudeksi venähtänyt seikkailu minulle antoi. En etsinyt mitään, mutta löysin sieltä kadonneen itseni. Nuo värit, kirsikanpunainen, kullankeltainen ja petroolinsininen, kuin taivas juuri ennen yön mustuutta. Nuo värit ovat parhaimmillaan laskevassa auringossa, kun istahtaa raukeana rantahiekalle ja antaa elämän virrata.