Monet muistojeni ja tarinoitteni sivupolut johtavat lapsuuteni rakkaaseen mummolaan. Niin tämäkin tarina syreenistä.

Yksi lempikukistani, vaalean violetti syreeni, kukkii keskellä kotipihaani ja sen tuoksu on ihaninta mitä tiedän. Vanha syreenipensas on suojaisa turvapaikka kaikille pihan merkillisille otuksille, tiheikössä rapistelee milloin jäniksiä, milloin pikkuruisia hiirulaisia omilla kiireisillä asioillaan. Syreeni on kotipihani sielu ja sydän ja sitä se oli mummolassakin.

Oikeiden syreeninkukkien lisäksi mummollani oli syreenin tuoksuista (ja väristä!) suihkusaippuaa. Se oli vanhanaikaisen näköisessä pullossa ja sain lainata sitä pisaran saunailtaisin. Se oli ihmeellistä. Ajattelin, että vain erittäin hieno nainen käyttää sellaista ja sellainen nainen halusin olla suureksi kasvettuani. Syreenintuoksuinen mummoni keitti saunan jälkeen iltahämärissä lehmäkuvioisen kannullisen teetä ja yhdessä söimme iltapalaksi itseleivottua ruisleipää.